Sex flash games mansen sex shop homoseksuaaliseen

sex flash games mansen sex shop homoseksuaaliseen

Lähettänyt Tuomo "Squirrel" Hämäläinen klo Heinimäki , journalismi , julistus , kansankirkko , Laajasalo , mainonta , markkinointi , uskonto , valtionkirkko. Baruch Spinozasta puhutaan usein vain teologiansa ja vapaata tahtoa koskevan filosofiansa kautta. Kuitenkin Spinozaa kannattaa lähestyä myös hänen poliittisen näkemyksensä kautta. Otan tässä esiin Spinozan aika vähän yleisessä keskustelussa käytetyn konseptin, conatuksen. Spinoza näki että Jumala oli äärettömyydessään itseriittoinen.

Mutta hän näki että ajalliset ja äärelliset olennot kykenivät lähentymään tätä itseriittoisuutta. Spinoza näki että joillain kohteilla oli conatusta ja toisilla ei. Mitä enemmän conatusta kohteella on, sitä vahvemmin se on olemassa omana itsenään. Spinoza näki tämän ilmenevän siten että nämä kohteet vastustivat itseensä kohdistuvia muutoksia. Näinollen maailmassa oli kohteita jotka eivät sisältäneet conatusta. Esimerkiksi taskukelloja voidaan rakentaa ja purkaa ja niille tapahtuu passiivisesti asioiota.

Samoin kivenjärkäleillä ja hiekkakasoilla on ajallinen luonto joka ei vastusta niihin kohdistuvaa rikkoutumispyrkimystä. Sen sijaan eläimet ja ihmiset vastustavat särkymistä ja korjaavat itseensä kohdistuvia muutoksia.

Tässä mielessä regeneraatio on tärkeä epäanalogia eläinten ja taskukellojen välillä. Kun eläin kuolee siitä tulee kasa lihaa ja sen conatus lakkaa olemasta.

Spinozan mukaan conatus on ajallista ja sen voi menettää. Ja tätä kautta syntyi ajatus jossa Conatus on olion olemukseen kuuluva piirre jota ilman kohde menettää perusolemuksensa ja jota ilman kohdetta ei kuitenkaan voi ymmärtää. Mitä enemmän conatusta on, sitä kestävämpi kohde on. Mutta kun tämän kestoraja ylitetään — ja esimerkiksi eläin sahataan kappaleiksi — sen perusolemus lakkaa ja tätä myötä myös korjautuminen. Spinoza näkee että ainoastaan organismit tuovat maailmaan pysyviä ja kestäviä yksilöllisyyden muotoja.

Tässä yhteydessä hän korostaa myös sitä, miten ruumiin pyrkimys on myös tajunnan pyrkimys. Näin ollen paitsi ruumiin regeneraatio niin myös mentaalinen puoli kuuluu conatukseen. Tästä päästään ajatukseen jossa Spinoza puhuu siitä mikä voimistaa tai heikentää.

Koska konteksti on kuitenkin teologis-poliittinen eikä vain teologinen. Spinozan näkemys itsellisyydestä ja vapaudesta ovat hyvin tietynlaiset. Hän arvosti yksilöllisyyttä mutta korosti sitä että meillä ei ole vapaata tahtoa siinä mielessä kuin usein uskomme. Hänestä ihmiset erehtyvät luullessaan itseään vapaaksi. Hänestä se johtuu siitä että ihmiset ovat perillä päämääristään ja keinoistaan mutta eivät siitä miksi he haluavat sitä mitä haluavat. Koska he eivät mieti tekojensa perimmäisiä syitä, he kokevat tekevänsä valintoja.

Spinozan etiikka ja poliittinen teoria onkin rakennettu sen varaan että ei ole perinteisessä mielessä olevaa vapaata tahtoa. Sitä miten eri toiminnat kumpuavat joko itsen ulkopuolisista pakotteista tai itsen sisältä. Mitä enemmän pakote tulee omasta ruumiista ja mielestä sitä enemmän conatusta ihmisellä on. Spinozan mukaan filosofia koostuu ajattelusta.

Ajattelu ei voi muuttaa ruumista vaan ainoastaan tajuntaa. Mutta kun kehitetään ajattelua kehitetään myös ruumista. Filosofi on ajattelija eikä urheilija tai voimistelija. Kuitenkin koska tunteet ovat Spinozalle mentaalisia, ne ovat jotain johon voi vaikuttaa ajatuksilla.

Tunteiden turmelus on siis ajatusten turmellusta. Spinozalle tajunta ja voima ja itsellisyys ja ajattelu liittyvät vahvasti yhteen conatuskonseptin kautta. Mentaalinen toiminta enentää tai vähentää, auttaa tai estää ruumiimme toimintakykyä. Tai enentää tai estää ajattelumme toimintakykyä. Mitä adekvaatimpia olemme, sitä elinvoimaisempia olemme.

Epäadekvaatti elämä taas muuttaa meidät passiivisiksi kärsijöiksi. Passiiviset kärsijät ovat itsensä ulkoisten voimien vietävissä. Sellaiset asiat jotka antavat meidän kukoistaa omana itsenämme tekevät meistä voimakkaita ja tunne-elämältämme iloisia, rakastavia ja tasapainoisia. Sellaiset tunteet kuin pelko, viha ja mustasukkaisuus taas kertovat siitä että conatuksemme vähenee tai koemme conatuksemme vähenevän.

Spinozasta esimerkiksi tarpeettoman mustasukkaisen ihmisen kanssa keskustelemalla mustasukkaisuuden takaisista syistä he voivat rauhoittua ja tämä on ajattelun tehtävä. Spinoza näkee myös että viha lakkaa olemasta vihaa heti kun sen taustasyyt ymmärretään oikein. Ne voivat olla liiallisia tai huonosti kohdennettuja.

Siksi järjen tulisi kannatella ja ylittää myös positiiviset tunteet. Hollannissa elettiin hetken melko vapaasti. Hollanti oli kapinoinut Espanjaa vastaan ja menestynyt. Omantunnonvapaus ja ajattelunvapaus kuitenkin lakkasivat kun kalvinistit toivat mukaansa … no sitä mitä kalvinistit tuppaavat tuomaan. Itse korostaisin tässä sitä miten Paleyn kelloseppäargumentin kannalta erikoinen asia tähän liittyy. Tämä tarkoittaa sitä, että eläimet ja ihmiset ovat oleellisesti epäanalogisia koneiden kanssa.

Samalla korostan sitä että tämä ei varmasti ole satunnaisessa yhteydessä siihen että nykyajan kreationistien opit ovat usein kalvinistisin pohjasävyin sävyttyneitä. Näin ollen tämä minusta korostaa sitä, että etenkin kreationismi ja Intelligent Design korostavat asennetta jossa ihminen on ensisijaisesti alisteinen kone.

Tämä on tärkeää koska he haluavat uskonnot ja perinteet takaovesta. Tapio Puolimatkakin ei sattumalta kannata Intelligent Designiä ja ole traditiokeskeinen professori. Spinoza eli korostetusti maailmassa jossa tiedostetaan että ajattelun vapauden saavuttaminen on mahdollista mutta vaikeaa. Toisaalta sen menettäminen on myös helppoa. Siksi tarvitaan yhteiskunta joka mahdollistaa yhteiskunnassa elämisen myös vapaille ihmisille.

Spinozan vapaa ihminen on tunne-elämältään enemmän aktiivinen kuin passiivinen. Vapaa ihminen voi kohdata ongelmia jotka ovat hänen valtansa ulkopuolella mutta niiden koittaessa hän kuitenkin tietää yrittäneensä parhaansa. Tämä mukailee yhtä omaa iskulauseistoani: Jokaiseen ongelmaan on olemassa ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua se ei ole ongelma vaan olotila. Spinozan vapaa ihminen vastustaa lujasti sellaisia piirteitä jotka ovat oleellisia ja ihailtuja kalvinismissa. Tämä ei liene sattumaa.

Spinoza kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen miten uskonnollinen taikausko — joka ei Spinozalle ole samaa kuin Jumalan puute, pikemminkin päinvastoin — koostuu siitä että asioita jotka tuovat ihmisille iloa rajoitetaan nimeämällä niitä synniksi.

Kun taas asiat jotka tuottavat kärsimystä ovat kilvoittelua ja siksi hyveellisiä. Spinoza esimerkiksi korostaa että vapaa ihminen miettii enemmän elämää kuin kuolemaa. Hän pyrkii omantuntonsa mukaiseen hyvää ja välttää sen mukaista pahaa. Vastustaa vaaroja mutta ei altista itseään niille.

Samalla Spinozan ajattelua kuitekin leimaa myös se, että hänestä enemmistö ihmisistä ei kykene elämään järkiperäisesti. Spinozan ajattelua leimaakin esimerkiksi se, että hän esittää että vapaa ihminen joka elää tietämättömien parissa joutuu voimiensa mukaan torjumaan ei-vapaiden-ihmisten anteliaisuutta.

Kuitenkin Spinoza vastusti erakkoutta vaikka siinä ihminen tietenkin olisikin vain tekemisissä oman itsensä kanssa ja olisi oman itsensä kautta. Kuitenkin ihminen on sosiaalinen ja häneen liittyy sosiaalisia tunteita ja pyrkimyksiä. Ja tätä kautta erakoitumiseen liittyy hyvin helposti paljonkin katkeruutta, halveksuntaa ja muita ihmistä heikentäviä tunnepiirteitä. Spinoza näkeekin että valtiota tarvitaan juuri siksi että ilman sitä vapaat ihmiset eivät voisi elää muiden ihmisten kanssa joutumatta sorretuiksi.

Hallituksen tärkein tehtävä onkin taata vapaus, tai siis conatus, ihmisille. Ihmisille tulee antaa vapaus tehdä rauhassa työtä ja toimia omantuntonsa mukaisesti pyrkimällä järjen antamiin päämääriin ilman että hallitus puuttuu tähän.

Spinozan poliittinen teoria on alleviivatusti jotain jota voi odottaa vapaalta mieheltä jolle politiikka on hengissä selviämistä tietämättömyyden keskellä. Robotin hankinta on tietenkin järkevää koska imurointi on ollut minun vastuullani ja sitä on tapahtunut aika vähän. Tätä kautta robotti uhkaa tehdä minut kotityöttömäksi.

Mikä on tietenkin kaltaiselleni luddiitille odotettu asiantila. Roombassa on fiksu järjestelmä jossa monet eri sensorit hakevat ympäristöstä dataa, lähettävät ne robottiin joka sitten prosessoi robotin toimintaa asiaankuuluvasti. Ensin Roomba arvioi huoneen kokoa. Roomba myös väistelee askelmia ja muita vastaavia asioita.

Lisäksi siinä on törmäyssensoreita jotka kertovat että se on törmännyt esteeseen. Infrapunasensorit ja monet muut saavat sen kiertämään erilaisia kohteita ja samalla siivoamaan myös seinien läheltä ja nurkasta. Välistä Roomba pysähtyy ja hakee suuntaa ja menee sitten siihen. Se on hyödyllinen kodinkone jossa on yksi erikoinen piirre. Se on hemmetin creepy.

Meillä on myös lattianpesurobotti Raava. Joka on algoritmiltaan selvästi suoraviivaisempi. Se ei ole läheskään yhtä creepy. Tämä on nähdäkseni hyvin kiinnostava asia. Creepyys on niin ilmiselvä että en pääse pakoon asiaa. Toisaalta tiedän sen niin järjettömäksi kuin vain voin uskoa. Toisin sanoen Roomba ei ole vaarallinen. Se ei ole tietoinen. Se ei ole vaaniskelija. Mutta siihen liittyy silti tunteita kuin se olisi. Ilmiö ei ole itselleni yhtään poikkeuksellinen.

Boston Dynamicsin robotteja katsellessa koin aikaisemmin sääliä koska niitä potkittiin ja ne horjahtelivat jotenkin orgaanisen oloisesti. Toisaalta kun katsoin videota jossa Boston Dynamicsin robotti avaa oven, en kokenut sääliä vaan se oli creepy kuin jokin lähettiläs Helvetistä. Uskoisin että tällä on yhteyttä siihen että pidän eläimistä.

Minulla on melko vahva agenttiuden ylihavaitsemisjärjestelmä joka koskee ei-inhimillisiä kohteita. Tämä on mielenkiintoinen piirre koska en ole mitenkään erityisen samastumiskykyinen. Meillä on sellaisia käsitteitä kuin empatia ja sympatian.

Empatia tarkoittaa kykyä ymmärtää mitä toinen ihminen kokee tämän näkökulmasta, eli itsensä asettamista toisen henkilön asemaan. Sympatia taas tarkoittaa myötäelämistä eli kokea iloa heidän kanssaan. Itse koen että olen enemmän empaattinen kuin symoaattinen. Mutta aika vähän kumpaakaan. Joten nämä robotteihin ja tulkintani mukaan eläimiinkin kokemani tuntuvat vaativan vielä kolmannen tyylisen elementin. On varsin tunnettu asia, että tekoälyjen tietoiseksituleminen on vielä aikamoisen kaukana.

Silti ihmiset jo nyt kokevat esimerkiksi empatiaa Robotteja kohtaan. Jopa siinä määrin että jostain Smithsonianin lehdestä voidaan lukea miten neurotieteilijät tutkivat ihmisten empatiaa robotteja kohtaan. Leikkiväthän jo lapsetkin pehmoleluilla. Lisäksi monet pehmolelut on itse asiassa muotoiltu siten että ne maksimoivat tunteita ihmisissä. Robert Wesson on esimerkiksi kertonut miten leluista tehdään neoteenisiä; Toisin sanoen niihin lisätään vauvankaltaisia piirteitä.

Suuria silmiä ja vastaavia piirteitä. Näin niistä syntyy asioita jotka ihmiset säännönmukaisesti kokevat söpöiksi. Tämäkään ilmiö ei tietenkään ole sen kummempi kuin siinä että taiteilijat ovat tehneet veistoksia ja taideteoksia jotka herättävät heteroseksuaaleissa miehissä muun muassa erektioita ja muita hienostuneita kulttuurielämyksiä.

Robottien kohdalla aika tunnetusti puhutaankin oudosta laaksosta, uncanny valleysta; Siinä ihmiset pitävät roboteista jos ne ovat melko ihmisenkaltaisia. Mutta jos ne ovat liian ihmisenkaltaisia niistä tulee jollain tavalla kammottavia.

Siksi jos haluaa miellyttävyyttä robottiin on pysyttävä joko riittävän ei-inhimillisenä jotta uncanny valleyyn ei jouduta. Tai sitten oltava todella lähellä ihmisenkaltaisuutta. Tämä ongelma on tullut vastaan tietotekniikassa aika vahvasti. Monissa tietokonepeleissä ja 3D -piirretyissä ja erikoistehoste-elokuvissa on ollut ongelmana juuri se, että grafiikka on ollut juuri niin hyvää että uncanny valleyyn on jouduttu.

Mutta ei niin hyvää että siitä olisi päästy pois. Mutta tämä ei selitä miksi Roomba on niin hirvittävä. Se kun ei näytä yhtään ihmiseltä. Se on käytännössä pyöreä huristelija.

Robottien kohdalla on tietenkin jotain jota perinteisissä leluissa ei ole. Roombassakin creepyys johtuu juuri sen tavasta hiiviskellä erikoisesti ja taukoja pitäen. Tästä tuskin voi vetää hirveän pitkälle vietyjä kaikkia ihmisiä koskevia päätelmiä. Mutta oman kokemukseni mukaan robotit joiden reittialgoritmit ovat kaavamaisia eivät ole pelottavia. Sen sijaan Roomban ja Boston dynamicsin robottien tyyliset ovat creepyjä koska niiden ytimessä on optimointi.

Tämän ajatuksen sain Robert Kurzbanin kirjasta jossa käsiteltiin modulaarista päätöksentekoa. Kirjassa sivuttiin myös evoluutiota ja robotiikkaa. Vaikka kirjan otsikko käsittelikin tekopyhyyttä. Se tekee niistä koneita jotka toimivat orgaanisenoloisesti ympäristössä. Pieni muutos jossain ympäristössä johtaa siihen että robotti ei toimi aina samalla tavalla.

Toisaalta optimoinnissa on usein kysymys siitä että laite samanaikaisesti hakee jotain ja väistää jotain muuta. Ja lopputulos on näiden kahden välillä tehtävä tila joka tekee koneisiin asioita jotka vaikuttavat epäröiviltä. Toisin sanoen ne näyttävät tekevän päätöksiä. Itse asiassa on jopa mahdollista, että analogisuus robottien ja eläinten välillä johtuukin siitä että eläimienkin elämä on sen tyylinen että siinä optimoidaan homeostaasia.

Näin ollen reagointimallissa on jotain samaa vaikka eläimet ovat tietoisia ja Roomba ei. Erikoista onkin se, että kenties creepyys johtuukin kognitiivisesta dissonanssista kun eri prosessit mielessämme kertovat erilaista viestiä. Tätä ajatusta on ehdottanut ainakin Vsaucen Michael Stevens. On itse asiassa mahdollista, että creepyissä kummitusjuttuissakin on osa sitä että osa tunnejärjestelmästämme kertoo että asiassa on jotain vaarallista vaikka toinen puoli mielessämme sanoo että mitään ei ole.

Moni rakentelee unelmayhteiskuntia mielessään. Jopa myytinmurtajien Jamie Hyneman on mökkihöperyysmyytin testauksen yhteydessä rakennellut ajatuksia jotka perustuvat sille sinänsä kunnioitettavalle lähtökohdalle, että poliitikot pistettäisiin sikafarmareiksi ja sitten rakennettaisiin kaikki alusta.

Mutta vanhimman filosofisen utopian, toisella nimellä, rakensi jo Platon. Melko huomattavaa on että näissä usein lähtökohta on valtiosta yksilöön. Toisin sanoen ajatellaan yhteiskuntaa, sen rakenteita ja vakautta. Yhteiskunnan jokin yleinen menestyminen on lähtökohta josta sitten mennään yksilöiden suuntaan. Tästä näkökulmasta syntyy hyvin helposti näkemys jossa ihmiset roolitetaan. Heillä on ennen kaikkea velvollisuuksia. Jos itse rakentaisin yhteiskuntaa, ottaisin todennäköisemmin ytimeen sen että mitä valtiolla on annettava ihmiselle.

Jolloin olisi luontevaa ottaa ytimeen ihmisten, kansalaisten, erilaiset oikeudet. Mitä tarkoittaa että yhteiskunnassa elävillä kansalaisilla on oikeuksia jotka ovat käytännössä toteutuvia ja tätä kautta tarjoavat jotain pysyvää? Näkisin että ensinnä täytyy olla jossain heidän oikeutensa. On jokin laki tai vastaava järjestelmä joka sanoo että kansalaisilla on tietty oikeus. Vaikka sananvapauteen tai muuhun vastaavaan.

Toisaalta puhdas laki ei tarkoita juuri mitään jos ihmiset eivät tiedä että heillä on näitä oikeuksia. Näin ollen heillä täytyy olla jonkinlainen oikeustietoisuus. Toisaalta oikeustietoisuus voi johtaa pahastumiseen ja murinaan. Mutta jos mikään taho ei auta ihmisiä saamaan oikeutensa myös toteutettua, se on melko hampaatonta ja johtaa lähinnä kyynistymiseen ja tunteeseen siitä, että yhteiskunta on pettänyt.

Näin ollen tarvitaan jokin taho joka valvoo oikeuksien toteutumista. Karkeasti ottaen tästä syntyy helposti hieman samanlainen konsepti kuin Montesquieun vallan kolmijaossa. Montesquieun mukaan, että vallan väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan.

Ajatus on kiinnostava koska se ei ole haihattelua vaan kyynisyyttä. Vallan kasautuminen johtaa helposti mielivaltaan joten ne on erotettava. Lakia säätävä elin ei valvoisi lain toteutumista jolloin ei synny mitään ns.

Kylmä ja pamputtamisesta erillään oleva tuomari ei hyppää tälläisiin kasautuviin käytänteisiin. Mutta minun vallan kolmijaossa keskiössä olisi hieman eri instituutiot. Minulla olisi toki lainsäädäntäelin, joka sitten olisi irrallaan lainvalvonnasta. Mutta oikeustietoisuuskonsepti korostaa koulutuslaitosta. Näin ollen lainsäädäntöä koskeva systeemi olisi minulla todennäköisesti sellainen että sen vahtiminen olisi lehdistön asia.

Toisin sanoen jos poliitikot ovat lainsäädännön toimeenpaneva elin, olisi journalisteille annettava hyvin voimakas erityisoikeus ja vapaus päästä käsiksi salaisiksi luokiteltaviinkin tietoihin. Tämä johtaisi jonkinlaiseen hyvin koulutettujen eliittijournalistien syntyyn. Näkemys eroaa tätä kautta hyvin voimakkaasti siitä miten nykyinen journalismi on toteutettu. Se vaatisi vähintään yhtä tiukkaa koulutusta kuin tuomarina toimiminen.

Koululaitoksen vahtiminen vaatisi sitten jonkin sellaisen elimen jota nyky-yhteiskunta ei sellaisenaan tunne. Sillä tulisi olla aivan erityinen rakenne. Se eroaisi perusolemukseltaan yhtä paljon kuin journalisti tuomarista. Tämä johtaisi jonkinlaisen lakia tuntevan kasvatustiede -eliitin syntymiseen.

Tämä osio on nyky-yhteiskunnassa solutettu osaksi journalismia ja sen malliesimerkit ovat kohtuu rappeutuneita. On jotain kaikenmaailman tradition tapiopuolimatkojen tyylisiä käärmeöljykauppiaita. Tämäkin korostaa sitä että yhteiskuntani vaatisi tähänkin laadukkaamman eliitin syntymisen. Kuitekin kun kokonaisuutta katsoo niin jos itse rakentaisin yhteiskuntaa, se näyttäisi pienin varioinnein suunnilleen samalta kuin nyky-yhteiskuntamme.

Näkökulmakysymys on toisin sanoen minun kohdallani enemmän jäsennystavan muutos kuin asiantilojen muutos. Tämä voi tarkoittaa sitä että yhteiskunnassamme oikeudet on otettu huomioon.

Tai sitten sitä että elän yhteiskunnassa joka on kuitenkin, kaikesta dissaamisestani ja kyynisyydestäni huolimatta, varsin hyvä paikka elää jopa minun mielestäni. Ja tämä on sitten luonut mielikuvia joiden ympärille rakennan ajatuksia siitä mitä hyvä yhteiskunta on. Olen kuitenkin, kuten suurin osa negatiivisista pessimisteistä ja kyynikoista ja pelkureista, perusasenteiltani aavistuksen verran enemmän konservatiivi kuin liberaali. Näiden ihmisten on luontevaa maalata piruja seinälle kaikenlaisten kokeilujen ja säätämisten ympärille.

Näillä persoonallisuuksilla luottamus ansaitaan, ei anneta perusarvoisesti kaikille kunnes nämä näyttävät odotukset vääriksi.

Kun katsoo jos sitä mitä tuossa tiivistelmässäni esitin, siinä näkyy erityisen vahvasti kovat laatuvaatimukset. Informaation vuotaminen tietyille tahoille on hyvin keskeistä. On tavallaan kolme lujaa perusinstituutiota jotka ovat järjestelmällisiä vallankäytön koneistoja.

Tämä on kenties hieman erikoista kun muistaa että lähestymistapani on ollut nimenomaan yksilöiden oikeuksissa ja vapauksissa. Syynä on varmasti se, että olen siinä mielessä kyyninen — tai minun mielestäni realisti — että en vain luota yksilöiden hyväntahtoisuuteen. Jos kaikki saavat tehdä mitä haluavat, syntyy tilanne jossa suurin osa varmasti käyttäytyisi kunnolla. Ei tarvita kuin se yksi joka käyttää neuvottelemiseen kirvestä niin rauhantahtoiset massat ovat helposti alistettuja tyranniaan.

Systeemin pitää kestää tämänlaiset poikkeusyksilöt koska harvinaisuus ei tarkoita olematonta asiaa. Tai edes mitätöntä riskiä. Laatuvaatimus taas tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että yhteiskuntani olisi meritokraattinen. Ja tässä kapitalismi on ymmärrettävästi yllättävän vahva. Minulla on työn tekemiseen sellaisia asenteita että jopa liberaaleja ja komukoita dissaavat tyypit saattavat huomauttaa että joidenkin ihmisten käsissä Marxin teokset saisivat pyöriä enemmän.

Mutta en kannata kapitalismia kapitalismin vuoksi. Näen jopa niin että nykyajan ongelmana on se, että kapitalismi oikeuttaa itse itsensä säätämällä ideaalit itselleen sopivasti. Itse näen että tarvitsemme kapitalismia sen vuoksi että ihmiskunta tarvitsee sellaisen jännittävän konseptin kuin omistusoikeus.

Kaupankäynti ja palkka ovat hyvin tärkeitä koska ne korostavat sitä että menestystä saa muullakin kuin lyömällä ihmisiä kirveellä päähän tai olemalla perustuotannossa eli maanviljelyssä ja metsästyksessä. Omistusoikeus taas on insentiivi. Nähdäkseni kapitalismi oikeuttaa olemassaolonsa jos ja vain jos se täyttää kaikki seuraavista ehdoista: Tasa-arvoiset perusoikeudet kaikille kansalaisille.

Toisin sanoen vaikka pääsy tiettyihin informaatioihin, vaikka oppilaiden jälki-istuntoja koskeviin taulukoihin, voi olla rajattua ja tätä kautta elitistisen hyväksi rakennetun TapioPuolimatka -privileegion käsissä, esimerkiksi sananvapaus tai äänioikeus ei riippuisi koulutusasemasta, työpaikasta, työttömyydestä, ansiotasosta tai siitä onko tyyppi vankilassa.

Mahdollisuuksien tasa-arvo jossa jokaisella on oikeus yrittää ja tavoitella onnea. Tämä ei toki tarkoita sitä että jokainen todella saavuttaisi nämä. Näin esimerkiksi jokaisella voi olla oikeus pyrkiä perhe-elämään ja puolison löytämiseen. Mutta vaikka kuinka panettaisi, ei olisi perusoikeus saada vakiintunut seksielämä jonkin samassa talossa asuvan tyypin kanssa.

Sama koskee myös niin sanottua rikastumista. Voimakasta säätelyä jossa epätasa-arvoistuminen ja omaisuuden kasautuminen ilman omaa työtä ja ansiota katkaistaan. Toisin sanoen syntyperä ja vanhempien rikkaus ei saisi tilastollisesti näkyä kovin voimakkaasti. Jos esimerkiksi paremmin koulutettujen perheiden lapset päätyvät kymmenen kertaa todennäköisemmin yliopistouralle kuin muut, niin silloin ei riitä että joku köyhä yksilö tai muutama sellainen saa joka vuosi jonkun stipendin.

Jos vanhempasi on rikas, olisit samassa asemassa kuin köyhä. Et voisi vain ponnistelematta periä omaisuutta. Koska insentiivien pitäisi olla ponnistelun suuntaan. Ei vain köyhillä vaan ennen kaikkea rikkailla.

Yhteiskuntani perusrakenteissa olisi toisin sanoen se, että riskien ottamiseen ja kovan työn tekemiseen panostetaan. Niihin tulisi olla insentiivejä kaikilla. Jos nykyään puhutaan jostain kannustinloukusta, sosiaaliturvaloukuta, työttömyysloukustaja veroloukusta alkaisin vahvemmin puhumaan perimisloukusta.

Samoin poliisi ja sosiaalituki keskittyisivät enemmän siihen että niiden avulla hillitään väkivaltaisuutta.

Vankila ei ole koston ja kompensaation paikka vaan enemmän paikka jossa tyypit ovat jotta eivät tee muille jotain mitä tekevät. Näin ollen vankien kouluttaminen ja jossain mukavassa omassa playstation-huoneessa pitäminen ei ole ongelma.

Poliisien tehtävä olisi myös suojella vankien ja rikoksentekijöiden henkeä ja terveyttä ns. Sen sijaan en keskittyisi tuloerojen kasvuun kovin voimakkaasti. Kaikki tähän liittyvä kasautuminen ja eriarvoistuminen kun tuppaa olemaan se joka tekee niistä ongelmallisia. Minua ei haittaa jos joku on megarikas. Mutta jos megarikkaat ovat ennen kaikkea sellaisia että ovat älynneet valita vanhempansa ja isovanhempansa, niin siinä tapauksessa meillä on käsissämme ongelma.

Rikas perijä tai koroillaeläjä ei saa olla mikään kuunneltava tyyppi jolla on arvokkuutta vain siksi että hänellä on rahaa ja tätä kautta valtaa. Rikasta perijää tulisi kunnioittaa täsmälleen samalla tavalla kuin työtöntä pummia joka on työttömänä ja rapsuttaa muniaan katsoessaan televisiota päivät pääksytysten. Eli ihmisenä ja lähtökohtaisten ja luovuttamattomien perusoikeuksiensa verran. Joita on itse asiassa mahdollisimman paljon. Hedonismi on siitä kiinnostava oppi, että se on nykyään hyvin suosittua.

Uskonnoissakin tärkeintä on se miten uskovat tulevat onnellisiksi. Nykyään kuolemaa usein siirretään ajatuksena syrjemmälle ja keskitytään elämän pidentämiseen. Tämä on tietenkin jonkinlaista kuolemattomuuden tavoittelua.

Nämä nähdään niin yhteen että voi olla vaikeaa nähdä asiaa vaikkapa epikurolaisesta näkökulmasta. Epikurolaisuudessa nimittäin ei ohiteta vaan vähätellään kuolemaa.

Epikuros esitti, että kuolema ei ole meille mitään koska se on olemassaolon tyhjiö. Ei-olemassaolon tila jossa ei ole nautintoa tai kärsimystä. Toisaalta tässä korostettiin myös symmetrisyyttä; Emme kammoa aikaa ennen syntymää ja kuolemanjälkeinen olo on samanlaista.

Tähän on liittynyt se, että kunnon epikurolainen hedonisti olisi myös valmis kohtaamaan kuolemansa. Olisi kuitenkin mahdollista rakentaa myös argumentti sen ympärille että voisimme yhdistää halun pidentää elämää ja välttää kuolemaa samalla kun korostamme kuoleman ei-mitäänoloa.

Tämä onnistuu sitä kautta että voidaan tavallaan ajatella asiaa kahta kautta: Aika ennen syntymää ja aika kuoleman jälkeen eivät ole symmetrisiä koska emme ole pelänneet mitään ennen syntymäämme ja jo tapahtunut ei pelota samalla tavalla. Syntyessä saamme jotain, kuten tälläisistä murehtimisen kyvyn. Ja kuolema ottaa tämän pois. Lopputuloksena tila on sama. Mutta prosessina ne ovat äärimmäisen erilaisia. Toisaalta voimme nauttia vain kun olemme elossa.

Joten jos olemme elossa ja nautimme, olisi perusteltua pidentää elämää. Ei kuolemanpelon vuoksi vaan siksi että eläessä voi saada lisää nautintoja.

Tämä twisti alleviivaa sitä että epikurolaisuuden tyynessä kuolemanhylkäämisessä on itse asiassa ongelma. Vähän samantapainen ongelma kuin se, että epikurolaisuus opettaa että maallistunut hedonisti ei halua miettiä kuolemaa.

Epikurolaiset eivät kykene käsittelemään niinsanottua ennenaikaista kuolemaa. Joka on vastassa jos torjutaan fatalistinen ajattelu jossa jokainen meistä saa päiviensä määrän täytenä. Eikä vain siksi että se lukumäärä on tämä. Vaan siksi, että tämä paljon puhuttu ennenaikainen kuolema olisi jotenkin jotain jota ei koskaan tapahtuisi. Tässä voidaan tietenkin miettiä minkälainen elämä olisi tyydyttävä. Ja näkemys voi keskittyä karkeasti ottaen jollain seuraavilla tavoilla: Näkemyksiin joissa katsotaan pelkkää elämän pituutta.

Eli pidempi elämä on parempi. Ajatellaan elämää jonkinlaisen henkilökohtaisen täyttymyksen kautta. Jolloin esimerkiksi sankarillinen oman elämänsä näköinen kuolema nuorena voisi olla arvokas koska eläjä itse voisi hyväksyä saamansa kuoleman. Elämä nähdään tarinana jonka olisi täytettävä tietyt ehdot jotta se olisi ikään kuin täysin eletty sellainen.

Tämä on kuolema muiden ehdoilla. Jos tästä jatkamme hedonistisen ja epikurolaisen maailmankuvan taustapremisseillä, eli ajatuksella jossa tästä kaikesta huolimatta nautinto on kaiken mitta, syntyy kuitenkin muistutus siitä että elämän pidentäminen tapahtuu ehdoilla.

Suru ja kärsimys eivät ole nautinnollisia vaan kivuliaita. Tämä on nautinnollisuuden vastakohta. Nautinto on hyvää elämää ja sen vastakohta on huonoa elämää. Joten suru ja kärsimus ovat huonoa elämää. Kuitenkaan itsemurhan kannattamisen argumentaatio ei ole tyypillistä kun keskustellaan epikurolaisten tai hedonistien kanssa.

Tosin itsemurhaa vastustavat usein näkevät itsemurhan nimenomaan itsekkäänä aktiona. Tästä voitaisiin vetää jotain erikoisia ajatuksia itsemurhan lisäksi myös aborttikeskusteluun. Tässä esiin tuli se, että moni tarkkailee 21 -trisomiaa, Downin syndroomaa. Kuitenkin Downin syndroomaan liittyy usein se, että ihminen itse on onnellinen. Yhteisö ei ehkä saa hänestä mitään supernerokasta yhteiskunnan kehittäjää.

Mutta he ovat hyvin positiivisia hahmoja. Josta päästiin siihen, olisiko abortti oikeutetumpaa, jos havaittaisiin ajatuskokeen vuoksi että lapsella on geenit jotka vahvasti altistavat masennukselle. Kärsimyksillä voi toki myös saavuttaa jotain onnistumisia.

Riski ja onnistuminen liittyvät yhteen. Mutta kärsimys ei masennuksen kohdalla ole tämänlaista. Optimisti voi kenties nähdä näin mutta pessimistille tämä ei ole mitenkään luonteva selitys. Ja masentunut ei näe myöskään toivoa. Masennuksen tuottama kärsimys ei liity edes ulkoisiin olosuhteisiin. Masentunut voi olla masentunut ulkopuolisista asiantiloista huolimatta.

Ainakin itselläni tilanne on nimittäin sellainen, että itsemurha on aika dramaattinen aktio joka ei ole neutraali syntymättä jäämiselle. Olen itse esittänyt että jos joku päivä satun kuolemaan niin onhan sitä tullut elettyä. Ja jos joku voisi pyyhkiä takautuvasti koko olemassaoloni, niin miksipäs ei? Juuri se että elämä on antanut itselleni ja ympäristölleni jotain joka muuttuu kuolemassa on se epäsymmetria jonka ympärillä tämä kokemusmaailma etenee. Kysymys tässä yhteydessä kääntyi siihen että minä kuitenkin hyödytän yhteiskuntaa.

Olen luova ja muiden ihmisten elämää rikastava voima. Tai ainakin näin minulle selitettiin koska oltiin kohteliaita. Etenkin jos masennus vie keinot tehdä mitään. Ei siis ihme että moni Suomessakin miettii, että jos elämä on lahja, minne voi palauttaa. Viime päivinä on puhuttu melko paljon feminismistä. Muun muassa vitsailuun on liittynyt ajatus jossa tavallinen seksi menisi lomakekikkailuksi.

Tässä näkökulma on ollut vahvasti sukupuolittunutta. Eli puheeseen nousee aina ajatus siitä että miehelle seksi on riski kun nainen voi haastaa oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä tai raiskauksesta. Takana on tietenkin tunne siitä, että mies olisi jotenkin riskissä aina harjoittaessaan seksiä. Että mitä tapahtuu jos toinen seksin jälkeen vain veisikin asian poliisille. Vaikka olisi aivan normaali yhden illan suhde. Tässä kohden moni tietenkin sanoo että näin vakavasta asiasta ei kukaan laskisi leikkiä tai tekisi syytettä ilman perusteita.

Mutta tämä nojaa ajatukseen naisten kaikenkattavasta hyvyydestä; Tosiasiassa ihmiskunta on sen verran suuri että joukkoon mahtuu kaikenlaisia menijöitä, myös naisissa. Vastakkain on siis naïvi teoria jossa kaikki naiset ovat reiluja.

Ja tätä taas vastustaa kyyninen ajatus jossa feministit eivät tosiasiassa vastustaisi raiskausta vaan miessukupuolta ja seksiä. Kysymyksellä on jännittäviä ulottuvuuksia. Eli väite jossa aina kun penis menee vaginaan kyseessä olisi raiskaus. Tämä on hyvin tiukka näkemys jossa asenne on samantapainen kuin monilla tavallisilla ihmisillä — joskin jyrkempi. Tavallisestihan ihmiset ovat sillä tavalla moralisteja että he eivät katso ihmisyksilöiden sopivuuden rajoja vaan luovat universaaleja sääntöjä.

Tässä näkemyksessä keskustelussa on sen tyylisiä ajatuksia kuin että onko jonkun pussaaminen pettämistä vai ei. Tämä PIV -artikkeli on hyvä esimerkki siitä miten kaikki ihmiset eivät ole maltillisia. Näin voi käydä vaikka feminismiäkin esitetään usein teoriana joka ajaa tasa-arvoa. Ja sen ajaminen ei voisi koskaan olla äärimmäistä. On oikeasti olemassa aina yksilöitä jotka ovat niiden pahimpien syytösten mukaisia.

Tai joitakuita jotka tuottavat tämän tyylistä materiaalia siten että ne vaikuttavat olevan tälläisiä yksilöitä. Tämä osoittaa että naïvi teoria siitä että kukaan ei vaan vihaa miehiä ja miesten harjoittamaa seksiä kategorisesti on virheellinen.

Sen perusta on vain siinä että suurin osa naisista ja feministeistä on täysin tervejärkisiä yksilöitä. Tästä sitten vain luodaan liian tiivis yleistys. Toisaalta tässä on hyvä tiedostaa että usein ilmenee myös ihan sitä että syyttelijät ovat hekin olkiukottelemassa ja levittämässä näitä asioita liian pitkälle.

Ja usein tämän takana on niinsanotusti kyvyttömyys ymmärtää luettua. Tästä reagointitavasta yksi varmasti helpoimmista on Catherine MacKinnon. Häntä on usein syytetty siitä että hänestäkin miehen ja naisen välinen seksi olisi aina jotain joka rinnastuisi raiskaukseen, seksuaaliseen väkivaltaan ja seksuaaliseen ahdisteluun. Hän on ollut tämänlaisten syytösten takana usein. Lainauksen heittäjät eivät myöskään onnistu sitomaan näitä lainauksiaan, tietenkään, mihinkään MacKinnonin sanomiseen suoraan.

Se on aina sitä että lainataan jotakuta joka sanoo hänen sanoneen jotain. Mutta missään ei ole dokumenttia, lehtihaastattelua tai kirjaa joka on MacKinnonin kädestä ja jossa olisi todella tuo mainittu asia. Ei edes kontekstista irrotettuna. On kuitenkin tavallaan ymmärrettävää mistä tämä näkemys on syntynyt. Ihmiset ymmärtävät vaikeasti harmaita alueita. Kun joku sanoo jotain harmaalta alueelta se tulkitaan hyvin helposti dikotomisesti mustaksi tai valkoiseksi.

Tätä voidaan jopa puolustaa hienoilla ajatuksilla joiden mukaan kategoriointi on tarpeen jotta voidaan ylipäätään ymmärtää mitään. Joka on toki totta, mutta tässä unohtuu se, että vääristely, olkiukottaminen ja tarkasti määritellyn asian sisällönmuuttaminen kieltämällä alue jossa se toimii on itse asiassa kategorisen ja loogisen ajattelun antiteesi.

MacKinnonin teoksista löytyy enemmänkin ssellainen sävy että patriarkaattisessa kulttuurissa naiset opetetaan ja sovitetaan passiiviseen rooliin jossa vain miesten seksuaalisuus on aggressiivista ja aktiivista.

Ja tästä syntyy asetelma jossa miehet kerjäävät ja ottavat ja naiset suostuvat tai tulevat otetuiksi. Tämä keskittyy helposti ja usein miehen halun ympärille. Tämä ei ole sama kuin se että MacKinnonista heteroseksi olisi aina raiskaus.

Niissä on aina epäilyttävyyttä. Sillä ei ole mitään väliä onko MacKinnonin päätelmistä samaa tai eri mieltä.

Patriarkaattiteoriaa ei tarvitse kannattaa jotta voi ymmärtää että on kaksi aivan eri asiaa 1 ymmärtää mitä MacKinnon sanoo ja olla tämän kanssa erimielinen niin että pitää käytettyjä argumentteja heikkoina kuin 2 olla tajuamatta mitä hän sanoo ja sovittaa hänen sanomisensa johonkin olkiukkoon jossa yhteistä edellämainitun kanssa on vain se, että suhde MacKinnoniin ja hänen johtopäätöksiinsä on antagonistinen.

Tässä mielessä voisikin olla tiedostavaa tajuta että seksissä on harmaasävyisiä vaihtoehtoja asiallisen seksin ja raiskauksen lisäksi. Sellaisia jotka eivät ole kumpiakaan. Vaan ihan siksi, että minut voidaan käsittää oikeastaan vain tunteiden, odysseus -sopimusten ja juridiikan kolmiyhteisyydestä. Eli lyhytjänteinen pikaistumistunne nauttii kostosta, etenkin jos siinä tuntee kun toinen menee palasiksi väkivaltaisesti ja kieriskelee itsesäälissä.

Tätä sitten pidetään kurissa pitkäjänteisemmällä kognitiolla joka pitää tätä oman elämän tuhoamisena ja epäeettisenä vaikka joskin kenties oikein mukavalta tuntuvalta sellaiselta. Ja lakitasolla tämänlaiseen jarruun tulee velvoittaa ja tästä poikkeavat pitää ottaa kuriin ja herran nuhteeseen. Ja kyllä, en usko että syyllisyys delegoituu kovin yksinkertaisesti. Kuten aikanani moitin Takkirautaa, en näe että kiusaaminen aikaansaa verilöylyjä jos kiusattu tekee verilöylyn.

Kiusaaja on syyllinen kiusaamiseen ja ihmisen turmelemiseen ja surmaaja on syyllinen siihen verilöylyyn. Kiusaaminen on paha aktio, eikä oikeastaan pidä katsoa kiusaamista vaan tekoja. Esimerkiksi onko se oikeasti vaikkapa "törkeä pahoinpitely". Mikä tuonee ymmärrystä tämänkin blogauksen teemaan.

Elina on periaatteessa ihan hyvä tyyppi, vaikka minä sille aina kyllä häijyilen. Olen pahoillani tästä, mutta en silti usko että asiantila tulee tästä muuttumaan tai korjautumaan ainakaan täysin. Joskus vielä uskoin että itsekontrolli voi latistaa tunteet aina ja kaikkialla. Mutta sitten opin että varmaa se ei ole, ja että helpointa on tehdä jotain pakkojarruja itselle.

Ja tässä niitä on tietysti aika vaikeaa saada. Ihminen on aina tunneolento, joka kohdallani tarkoittaa tiettyä kusipäisyyttä. Ihmiset eivät muutu, tai teknisesti muuttuvat, mutta yllättävän vähän, niin vähän että siitä kehuskelu on turhanpäiväistä brassailua enkä siis minäkään.

Lisäksi uskon vakavasti että Keräsellä on taustalla vinhaa pointtia uhriutumisesta ja sen marttyyrinkaavusta. Olen kolmekymppinen, ihan kohtuu hyvässä työssä, järki joskaan ei hekä mielenterveys on välttävällä tolalla. On ihan asiallista sanoa "Get on with it. Mutta tämä toimii tietysti maailmassa jossa kiusaaminen on abstraktia leikkiä.

Jotain joka jää koulunpihalle. Jokin johonka ei missään tapauksessa liity konseptia nimeltä "pysyvä ruumiinvamma". Itse asiassa ihmiset jotka eivät ole kokeneet väkivaltaa tuntuvat olevan todella pihalla siitä mitä tarkoittaa elää sillä tavalla että kun sinulla on hyvä päivä, niin sinua särkee. Esimerkiksi he eivät marttyyriydestä ja kierimisestä puhuessaan mieti sitä mitä tekee se sama 30 -vuotias kun ei särkyjen vuoksi nuku yöllä ja joka saa pomolta erityisiä työaikajärjestelyjä tai tilaa niille, esim ennen joulua töissä oli ruuhkakiire ja pomo silti sanoi ihan suoraan että jos käy vain joka toinen päivä niin on ok.

Kävin kyllä joka päivä, mutta lähellä oli että ei tarvinnut. Ei muuten auta työnsaantia loppuelämän kestävä tarve tälläisiin spesiaalijärjestelyihin.

Aika iso hinta verrattuna siihen että aikaansaaja sai opettajalta "ei saa kiusata, hyihyi" -lausuman joka päättyi siihen että päästiin kotiin kun opettaja käski minua antamaan anteeksi teon. Kysymys onkin, että mitä muuta voisi olla. Hupsuinta on tietysti se, että sitten kun kipu on vähän kovempi, niin tajuaa että omissa rageiluissa on "pain talkingia" ja sitä osaa ottaa pois.

Mutta sitten kun sitä on kohtuullisesti, mutta kuitenkin siedettävämmässä määrin ja vähemmän niin on varomaton, niin silloin tulee pahimmat ylilyönnit. Helppoina päivinä sitä rapsuttelee ja tyynnyttelee että "tosi kivastihan hänen kanssaan".

Mutta tämä korostaakin sitä että ei pidä puhua kiusaamisesta vaan tekonimikkeistä. Nuorena aloitettu törkeä pahoinpitely. Joka jatkuu vaikka tekijä kuolisi minua aikaisemmin. Ei se ainakaan kompensoidu se teko iän karttuessa, päin vastoin ikä tuntuu pahentavan niitä. Joka vuosi on ollut viime vuosina vähän pahempi kuin edellinen. Ikä rupeaa jo pikkusen näkymään. Ja olen tosiaan vasta En uskalla miettiä mitä on kun on vaikka 70 -vuotias. Osittain siksi että todennököistä on että lähtee henki oman käden kautta ennen sitä.

Mutta tämä kokemusmaailma lienee vähän vieras niille joille kiusaaminen jää koulunpihalle ja joka on jokin joka tulee unohtaa ja anteeksiantaa "koska menneet on menneitä". Vaikka eihän ne oikeasti ole. Ei millään lailla ollut tarkoitus väheksyä sinun eikä kenenkään kokemuksia, tarkoitin lähinnä sitä miten olen huomannut "kunnon ihmisten" suhtautuvan ns. Lisäksi näkökulmaa varmasti muuttaa suuresti se, seuraako vierellä rikokseen tms.

Jälkimmäisessä on helpompi mustavalkoistaa asioita ja siirtää pahuus itsen ulkopuolelle, ja tätä sarjaa edustavat useimmat tekstit joissa vaaditaan kiusaajille kovempia rangaistuksia. Tuon kostonhimon tunteet esille, mutta lähinnä riistääkseni niiden arvon.

Mutta se onkin koko sääliökulmani ytimessä. Olen yksinkertaisesti kyllästynyt siihen että joku tulee selittämään miten ikävää minun kiusaamista oli katsoa sivusta. Kiusaajan tekoja paheksutaan mutta sille ei tehdä mitään. Kiusatuksi tulevaa kaveria kyllä sitten jeesataan, joten pelkkä rohkeus ei ole se muutoselementti.

Jos ei ole seurapiirin ytimessä tjsp. Päädytään kysymykseen "Kuka ei kuulu joukkoon". Olen yksinkertaisesti kyllästynyt siihen että "normaalidiskurssissa" kiusaaja on väkivaltainen paha jonka pahuus medikalisoidaan ja redusoidaan traumaksi eikä sisimmäksi pahudueksi.

Ja kiusattu on marttyyriuhri ja hyveellinen. Ja loppu menee näiden roolien tukemiseen. Siksi kiusaajaa autetaan ja terapoidaan koska tämä on se teoria.

Kiusattu taas nähdään hyveellisenä joten hänen terapoinnilleen ei anneta väliä. Marttyyrin tulee osoittaa henkinen kasvunsa täyttämällä anteeksiantamisen terapeuttisen voiman virrata ylitseen. Ja jos uhri on tekijä, niin se on jotenkin järkyttävämpää kuin tavallinen kiusaaminen. Ne ovat jotain jota sääliö hellii itseään. Itsen ulko0puiolella se on arvotonta. Jos näkyvyyttä näille ei ole, se on sääliön vika.

Itse voi vaikuttaa omaan näkyvyyteensä ja vaikuttamiseensa. Tekemättä jättämienn on valinta, siis teko. Olisko argumenttianalyysille tarvetta ennen mielipiteenvuotoa?

Kiusaamiskeskustelussa on paljon erilaisia rajanvetoja. Esimerkiksi se, että kiusaajan ja kiusatun auttaminen samanaikaisesti eivät ole poissuljettuja. Tai että kiusaajan motiivien tutkiminen ei ole samaa kuin kiusaamisen hyväksyminen, että ymmärtäminen ja hyväksyminen olisivat aivan toisistaan riippumattomia asioita. Näitä kaikkia yhdistää se, että niiden primaarifunktio tuntuu olevan sivustakatsojan syyllisyyden vähentämine. Tämän vähättelyn suuruus on yllättävää.

Se näkyy tavallaan jopa siinä että kiusaaminen on erityistermi. Termi jossa on järkeä jos ja vain jos haluna ja tarpeena on vähätellä. Aina kun puhutaan kiusaamisesta, puhutaan rikoksesta. Sen alla on monenlaisia tekonimikkeitä. On herjausta, lievää pahoinpitelyä, törkeää pahoinpitelyä. Nämä nimet kuvaavat samoja tekoja. Aikuisten maailmassa näihin liitetään rangaistus.

Ja tässä kohden esimerkiksi pahoinpitelyistä annettu vankilatuomio ei ole sama asia kuin vankilaan laitetun auttamisen ohittaminen. Itse asiassa moni näkee että vankila paitsi rankaisee, niin myös auttaa. Että vankilan tärkein funktio on auttaa ihmiset yhteiskuntakelpoisiksi. Tämän huomion jälkeen ei ole mitään järkeä siinä että kiusaajia ei rangaista.

On hyvä muistaa että etenkin vasemmistolainen ajattelutapa vastustaa tätä. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, koska esimerkiksi feminismissä ajatuksena on ajatus hierarkiasta jossa nainen on sorrettu. Kiusaajakin toimii käytännössä aina normatiivisesti, koska kiusaamisen uhreiksi valitaan oudot, poikkeavat ja muut joita ei suojaa "normaaliuden suoja".

Ne joilla ei ole kavereita, joita ei tueta, jotka eivät saa apua. Tavallisen kiusaaminen kun toisi kiusaajalle vaikeuksia koska tavallisia puolustetaan. Normatiivisuus ja hierarkia ovatkin johtaneet siihen että esimerkiksi "raiskaajan munat valtiolle" -argumentaatiota esitetään feministien parissa. Tässä mielessä on ihmeellistä ja sääli että myös kiusaajia ei haluta terapoida valtahierarkian boostaamisesta samantapaisin keinoin.

Itse puhun vain ja ainoastaan nuorena aloitetusta törkeiden pahoinpitelyjen tekemisestä. Hän ei usko että kenestäkään kiusaajasta on koskaan myöhemmänkään elämänsä aikana hyväksi ihmiseksi.

Mielestäni heiltä pitäisi lailla estää ainakin toimitusjohtajana oleminen ja muu työpaikan johtotehtävissä työskentely, poliittisen viran saaminen, yksityisyrittäminen siten että on alaisia.

. heinäkuu Siksi uustermistämiset tuottavat usein ongelmia. Kun homoseksuaalit ottivat "gay" -sanan käyttöön, ideana oli irtautua vanhoista merkityksistä. 8. lokakuu (Syy on muuten teologisesti sama kuin miksi homoseksuaalisuus on sen kirjoissa väärin. Ei liene kuitenkaan sattumaa että katolinen Soini. tammikuu Jouni Vilkka on philosophy and games · Jukka Hankamäki · Jussi K. Niemelä: Go Rin No Sho · Jäljen ääni · Kauaskatsoja · Marginalia · Meten.

Sex flash games mansen sex shop homoseksuaaliseen

Itsekin kannatan rikosoikeudellisen vastuun ikärajan alentamista. Edellä mainituista syistä tosin vastuuseen pitää aina liittyä myös auttaminen. Sanoisin, että jos on valmis langettamaan elämänkestäviä rangaistuksia ilman mahdollisuutta palata normaaliin elämään, niin ei ole koskaan oikeaa rikosta nähnytkään tai tutustunut kehenkään rikolliseen. Pumpulissa kasvaneet ovat yleensä kaikkein armottomimpia mitä tulee rikoksen tehneiden ihmisyyden tunnustamiseen.

Armottomuus voi liittyä ensin mainittuun, vaikka myös jälkimmäiseen liittyy usein epävirallinen uhrielementti. Minusta juuri mikään ei estä.

Todellisuus näyttää olevan erimielinen. Minun maailmassa kaikki on pahoja. Jos katsot kokonaisuutta jota olen kiusaamisesta tehnyt olen korostanut juuri sitä että kiusatuista tulee pahoja ihmisiä. Minä olen totaalisen paha ja elän joka ikinen päivä syyllisyyttä siitä että hoidin kiusaamisongelman väkivallalla.

Hoidin sen koska väkivalta ratkaisee ongelmia, ja koska väkivaltaa käyttävä ei ole heikko vaan nimenomaan vahva ja vallankäyttäjä. Ja jos tässä onnistuu niin on selkeästi muiden yläpuolella. Ei elämänmittaisten syyllisyyksien antaminen minulle mitään ongelmia tuota. Mieti vaikka vankilakundien työllistymistä.

Päin vastoin, tämä on ihan normaalia. Itse asiassa olisi perkeleen väärin jos ihmisten persoonaa ja puutteita ei otettaisi huomioon. Ei pedofiilejä nuorisotyöhön jne. Kenties ikäviä, mutta ehdottomasti järkeviä tehdä. Minä en nimittäin usko ihmisten muuttumuseen. Se, mitä temperamentista tiedetään, on se että se ei muutu suuresti. Se, mitä valinnanteoriasta tiedetään on maailmankuvan pysyvyys Kognitiivinen dissonanssi ja taipumus assimilointiin dissimuloinnin sijasta.

Almost dying changes nothing. Elina, oletko sinä nähnyt todellista rikollista koskaan? Tekstisi hiukan viittaa siihen ettet ole - tai jos olet, et ole työskennellyt heidän kanssaan. Tiedän että Aleksanterin ratkaisija on ja itysekkin olen pakertanut lähes koko ikäni heidän parissaan. Kehottaisin ensin lukaisemaan tekstin uudestaan.

Ja vastaamaan vasta sitten. Tekstissähän viitataan siihen, ettei kiusaajaa rangaista eikä näin myöskään auteta. Tämähän vain vahvistaa virheellistä toimintatapaa ja tekee ennen pitkää hänelle mahdottomaksi toimia vastuullisena johtajana, sosiaalialoilla pappina yms tekstissä viitattuihin kohtiin. Ja tuo menneisiin linkittäminen meni kyllä vähän yli sillä juuri tuohon vedotaan ettei voida rangaista teoista - ettei siis ole vastuussa omista teoistaan.

Joo mutta uskon Aleksanterin kirjoittavan pitkänpitkän tarinan johon sitten voit kommentoida jos haluat. Muuten tiedän ettei kirjoittaja ole elänyt pumpulissa kaukana siitä. Useampi olisi niissä oloissa kasvaneena todennäköinen kriminaalipolitiikan kohdehenkilö.

Mutta jotakin kirjoittajan luonteesta kertoo etttei hän sitä ole. Tiedän tämän asioita hyvin likeltä seuranneena ja yhdessä eläneenä. Ja jos mennään tuohon sinun C-D-A linjastoon niin me olisimme molemmat ko politiikan kohdehenkilöitä. Elina nyt on sellainen ihmisiin optimistisesti suhtautuva. Kautta linjan mulla on blogissa ollut juuri se linja, että olen ollut vähän epäilevä ihmisten muuttumiseen. Marko Hamilon "Älkää säätäkö päätänne" -kirjan hengessä on vähän menty.

Siinä teemana on että terapiat ei toimi niin hyvin kuin voisi luulla. Toinen teema on ollut juuri se, että suomalainen Rudolf Koivu -maailmankuva on aika kamala. Että köyhyys, kärsimys ja muu tekisivät jotenkin ehdottomasti parempia ihmisiä. Kuitenkin traumat tekee muuta. Holokausti tuotti rikottuja ja vittumaisia juutalaisia eikä mitään kasvaneita eettisesti supereita ihmisiä. Kiusaaminen ei siis ole jotain joka tekee marttyyreja. Kiusaaminen on pahojen ihmisten tehtailua.

Olen aika usein nostanut blogissa esiin sanapareja kuten "olen kusipää" tai "kaltaiseni kusipää". En ymmärrä miten tästä saadaan täydellisyyttä. Ehkä siitä että olen alleviivannut että minulla on taipumuksia kummuttaa asioita marttyyrikompleksista. Että kieriskelen menneisyydessä ja lietson tunteitani. Selitys kun muuttuu helposti oikeutukseksi ihmisten mielissä, enkä itsekään ole immuuni tälle virhepäätelmälle.

Oma katastrofini onkin se, että tykkään ihan oikeasti hakata ihmisiä muusiksi. Katson että en oikeasti saa tehdä ikinä missään mitään sellaista työtä jossa on kiusaamiseen liittyvää konfliktinhallintaa. Ihan sen takia että en ole aivan varma siitä että olisiko konfliktinhallinta sitä että hirttäisin natiaisen munistaan lipputangonhuippuun. Ja jonkin aikaa riiputettuani katkaisisin köyden. Se olisi nautinnollista ja ihanaa tehdä.

Ja järkytys joka minulla on asian kanssa elämisestä onkin juuri siinä että olen järkyttynyt siitä miten hyvältä ajatus tuntuu. Ja että se ei katoa "tiedostamisella".

Minulla on muuten muutoinkin aika inhottava vihaprofiili. Syntymätemperamentti on sellaista että tietyt dissosiatiiviset piirteet korostuu. En suoraan sanoen tiedä miksi en ole rikollinen linnassa. Ehkä en ole elänyt tarpeeksi pitkää elämää. Elinan kohdalla on hyvä huomata se, että "elämänkokemus" aiheesta tai muu vastaava voi vaikeuttaa yhteistä kieltä. Esimerkiksi kun juttelin järjestyksenvalvojatyypin kanssa, ja kyselin kuulumisia ja tekemisiä, niin vastasi hän että "Mitäs tässä, kansalaisten perusoikeuksia tuhoamassa.

Sillä normaali ihminen näkee vartijan auttajana. Tässä mielessä olen harvinaisen vittumainen tulkittava. Eikä pelkästään siksi että tapanani on olla "retorisesti häijy ja asenteiltani kovasanainen".

Vaan ihan siksi, että minut voidaan käsittää oikeastaan vain tunteiden, odysseus -sopimusten ja juridiikan kolmiyhteisyydestä. Eli lyhytjänteinen pikaistumistunne nauttii kostosta, etenkin jos siinä tuntee kun toinen menee palasiksi väkivaltaisesti ja kieriskelee itsesäälissä.

Tätä sitten pidetään kurissa pitkäjänteisemmällä kognitiolla joka pitää tätä oman elämän tuhoamisena ja epäeettisenä vaikka joskin kenties oikein mukavalta tuntuvalta sellaiselta. Ja lakitasolla tämänlaiseen jarruun tulee velvoittaa ja tästä poikkeavat pitää ottaa kuriin ja herran nuhteeseen. Ja kyllä, en usko että syyllisyys delegoituu kovin yksinkertaisesti.

Kuten aikanani moitin Takkirautaa, en näe että kiusaaminen aikaansaa verilöylyjä jos kiusattu tekee verilöylyn. Kiusaaja on syyllinen kiusaamiseen ja ihmisen turmelemiseen ja surmaaja on syyllinen siihen verilöylyyn.

Kiusaaminen on paha aktio, eikä oikeastaan pidä katsoa kiusaamista vaan tekoja. Esimerkiksi onko se oikeasti vaikkapa "törkeä pahoinpitely".

Mikä tuonee ymmärrystä tämänkin blogauksen teemaan. Elina on periaatteessa ihan hyvä tyyppi, vaikka minä sille aina kyllä häijyilen. Olen pahoillani tästä, mutta en silti usko että asiantila tulee tästä muuttumaan tai korjautumaan ainakaan täysin. Joskus vielä uskoin että itsekontrolli voi latistaa tunteet aina ja kaikkialla. Mutta sitten opin että varmaa se ei ole, ja että helpointa on tehdä jotain pakkojarruja itselle. Ja tässä niitä on tietysti aika vaikeaa saada. Ihminen on aina tunneolento, joka kohdallani tarkoittaa tiettyä kusipäisyyttä.

Ihmiset eivät muutu, tai teknisesti muuttuvat, mutta yllättävän vähän, niin vähän että siitä kehuskelu on turhanpäiväistä brassailua enkä siis minäkään. Lisäksi uskon vakavasti että Keräsellä on taustalla vinhaa pointtia uhriutumisesta ja sen marttyyrinkaavusta. Olen kolmekymppinen, ihan kohtuu hyvässä työssä, järki joskaan ei hekä mielenterveys on välttävällä tolalla. On ihan asiallista sanoa "Get on with it. Mutta tämä toimii tietysti maailmassa jossa kiusaaminen on abstraktia leikkiä.

Jotain joka jää koulunpihalle. Jokin johonka ei missään tapauksessa liity konseptia nimeltä "pysyvä ruumiinvamma". Itse asiassa ihmiset jotka eivät ole kokeneet väkivaltaa tuntuvat olevan todella pihalla siitä mitä tarkoittaa elää sillä tavalla että kun sinulla on hyvä päivä, niin sinua särkee. Esimerkiksi he eivät marttyyriydestä ja kierimisestä puhuessaan mieti sitä mitä tekee se sama 30 -vuotias kun ei särkyjen vuoksi nuku yöllä ja joka saa pomolta erityisiä työaikajärjestelyjä tai tilaa niille, esim ennen joulua töissä oli ruuhkakiire ja pomo silti sanoi ihan suoraan että jos käy vain joka toinen päivä niin on ok.

Samoin nykyään ei ole enää sanaa ihmiselle joka muuttaa maasta toiseen, mutta USA: Kyllähän siinä helposti juuri noin käy. Luulin, että tämäntapainen oli juuri siinä "Negro" -sanan kohdalla otettu huomioon. Siinähän alun perin neutraali sana muuttui rasistiseksi koska se menetti alkuperäisen merkityksensä. Minä tiedän tapauksen jossa "hullu" on tabu ja pitää puhua "onnellisista". Tämä tosin johti lähinnä omituisiin väärinkäsityksiin.

Sillä "onnellisuus" -sanan sisältö ei muuttunut läpikotaisin, ja sillä oli useita eri merkityksiä, omansa aina tilanteen mukaan. Lauri Järvilehto kirjoitti siitä miten sanojen sisällöt elävät. Merkitykset sen sijaan syntyvät ja kasvavat sen mukaan miten sanoja käytetään. Kun luet kirjan vaikkapa eukaryooteista, saa omituinen sana uudenlaisen merkityksen, jota kirjan sisältö syventää.

Ja kun käytät sanaa eri yhteyksissä, se herättää muistoja ja tuo mieleen monenlaisia oivalluksia" Järvilehto viittaa Jari Sarasvuohon ja siihen miten sanoja "myrkytetään" ; Esimerkiksi menestys on hyvä asia, jonka konnotaatiot ovat vääristyneet ja menestyminen nähdään itsekeskeisyydeksi. Ja nämä konnotaatiot estävät menestymisen ymmärtämisen. Vaikka se voisi tarkoittaa hienojen juttujen tavoittelua ja tavoitteissaan onnistumista.

Etenkin konnotaatiot, eli sanan merkityssisällöt, tuppaavat määrittymään hyvinkin sosiaalisesti. Tämä sisältää paitsi denotaation, sanan virallisen määritteen, myös siihen liittyviä konteksteja. Muiden käyttämänä sama termi opettaa lisää tästä kontekstista. Siksi uustermistämiset tuottavat usein ongelmia.

Sex flash games mansen sex shop homoseksuaaliseen

Eläinporno videot homo suomi sex